lauantai 1. kesäkuuta 2013

Se Hävytön P*ska

Viime aikoina olen loistanut blogimaailmassa poissaolollani, mutta reaalimaailmassa suustani on kuulunut viimeisen kahden viikon aikana säännöllisesti lauseita, jotka ovat alkaneet suunnilleen näin: "Se hävytön paska on taas..." Ai kuka? No sokerimaissipa tietenkin. Jos mitään kasvia olen inhonnut ja rakastanut yhtä valtavalla intohimolla (kenties jotain bonsai-viritelmää lukuun ottamatta), se on Se Hävytön Paska. Se oli ainoa maissi, joka selvisi kahdeksan sienemen aloituserästä homehtumatta ja iti. Seuraavasta erästä homehtuivat kaikki. Sitä seuraavalla kierroksella keksin uuden ja toimivamman lähestymistavan, ja kuusi minimaissia majailee parhaillaan saunavadissa parvekkeella. Mutta Se on parvekkeen kunkku.

En havahtunut tarpeeksi ajoissa siihen, että kenties kaksimetriseksi kasvava kasvi ei voi elää karkkirasiassa koko kesää. Enkä siihenkään, että jatkuvasti pituutta venyvä hontelovartinen ja hentolehtinen kasvi on aika hankala muuttaa suurempaan purkkiin. Ei... Annoin Sen olla rauhassa karkkirasiassaan, vaikkei Se tuntunut siellä erityisesti viihtyvän: lehdet lurppuivat jatkuvasti, oli se sitten kuiva tai märkä.



Se ennen vappua, ainoastaan puolimetriä korkeana. 


Kuoliniskun Se meinasi saada päästessään parvekkeelle. Kaikki muut kasvit villiintyivät kesä säästä, Se melkein otti ja kuoli järkytyksestä. Metrisen korkuisen Sen tila oli sitä luokkaa, että kiedoin sen lehdet kasaan narulla ja hirtin Sen pystyyn parvekkeen kaiteeseen. Se ei arvostanut. Purin viritelmän. Ei auttanut. Ja virittelin uudelleen. Eikä se arvostanut kanankakkaa, kastelua tai lämpöäkään. Keinot alkoivat käydä vähiin, ja lopulta oli pakko myöntyä ja muuttaa Se suurempaan ämpäriin, mikä osoittautui hävyttömän vaikeaksi operaatioksi. Jos lähtökohtana on kasvi, jolla on puolimetrinen vempula runko, metrin pituiset vempulat lehdet ja juuristo, joka ei halua pysyä kiinni rungossa, ovat katastrofin ainekset koossa. Kiroillen ja ähisten siirsin Sen hillaämpäriin, jonka tyylikkäästi salaojitin tyhjillä viilipurkeilla. Se ei näyttänyt iloiselta, ei sitten pätkääkään.

Uudessa purkissaan Se mökötti enemmän kuin koskaan ennen ja päädyin kapaloimaan Sen, taas, ja hirttämään sen parvekkeen kaiteeseen, taas. Roikuttuaan siinä useamman päivän Se ei näyttänyt yhtään sen iloisemmalta, mutta purin lankakapalon silti. Kolmannes lehdistä pysyi jopa pystyssä loppujen levitessä pitkin parvekkeen lattiaa. Jaha. Kaljuunnu sitten, jos siltä tuntuu. Mutta tänään, kun äsken kevyen kuumeisena ja päivän deadlineihin (melkein) ehtineenä sytyttelin parvekkeen lyhtyihin tuikut, Se Hävytön Paska näytti ensimmäistä kertaa kuukauteen siltä, ettei se ole kuolemassa käsiin! Uusia lehtiä oli alkanut kasvaa ja osa lehdistä pysyi pystyssä jopa ilman tukea. Jei! (No okei, kapaloin Sen nyt uudelleen, josko maata vasten valuvat lehtirankansa murtaneet lehdet jostain mystisestä syystä korjautuisivat, mutta nyt operaatio oli paljon helpompi, kun osa lehdistä oikeasti pysyi pystyssä. Edellisillä kerroilla kapaloidessa joka ainoa lehti valui pitkin maata heti kun otteesta irtosivat.) Odotan kauhulla, aikooko Se kenties kasvattaa myös maisseja, koska sitä sen runko ei ainakaan kestä. Elämme jännityksen hetkiä!

PS. Tuoreempi kuva Siitä saapuu, kunhan hieman valostuu ja satun olemaan vielä hereilläkin.


Tältä Se näyttää nykyään. Huomion arvoista on, että vain
neljä lehteä valuu pitkin maata ja loput ovat pystyssä ja
(lähes) ilman tukea! 

PPS. Huomaako kenties, että olen viimeisen kuukauden naputtanut neuroottisesti opiskelujuttuja ja viimeisen viikon ollut kotona flunssailemassa ja kuumeilemassa (ja kirjoittamassa neuroottisesti opiskelujuttuja)? En ole ihan varma, onko aivan normaalia julistaa sota sokerimaissin itsemurhayrityksiä vastaan.. Odottakaahan kun kerron lisää Liisan seikkailusta parvekepuutarhamaassa...!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti